Muutettiin Jasminin kanssa Polvijärveltä pois, koska siellä ei ollut meille töitä. Rakastettiin molemmat sitä asuntoa, joka meillä oli ja tuntui pahalta luopua siitä. Taakse jäi myös paljon muistoja, niin huonoja kuin hyviäkin.
Mutta me muutettiin Tampereelle! :)) Meillä on ihanan kodikas kaksio aivan ydinkeskustassa. Hinta on hyvä ja töitä etsitään kovasti. Kuitenkin suurin haaste mulle on ihan joku muu kuin työn etsiminen. Oon jo muutaman vuoden ajan kärsiny jonkun näköisestä masennuksesta ja mä rakastan ruokaa. Se jos mikä tuo mulle paremman mielen. Mutta tottakai ruoka on myöskin mun pahin vihollinen. Ei oo varmaankaan ihan uusi juttu, että masennus ja ruoka eivät sovi yhteen. Ei kai sitä muuten olisi niin paljon ylipainoisia ihmisiä maailmassa. Oon itse lihonnut 10kg ja mua suoraan sanottuna hävettää. Kun mun läheiset huomauttelee mulle asiasta, haluaisin vaan juosta sänkyyn itkemään ja piiloutua maailmalta. Mutta toisaalta se myös antaa mulle motivaatiota todistaa ihmisille, että pystyn laihtumaan itse. Jasmin tottakai on mun tukena ja sitä tarvitsenkin, mutta kaiken pitää kuitenkin lähteä lopulta mun omasta tahdosta.
Ruokavalio on pitäny laittaa uusiksi ja tiesin jo alunperin, että se tulee olemaan mulle haastavinta. Vielä en oo päässy eroon makeen himosta, mutta salille liityttiin jo kaksi viikkoa sitten. Tanssi on aina ollu mulle sellanen asia, josta nautin suunnattomasti. Joten koska meidän kuukausimaksuun salilla kuuluu myös kaikki mahdolliset tunnit, niin oon aina ilmoittautuneena zumbaan, danceen ja sh'bamiin. Kaikki on erilaisia tanssitunteja ja tykkään niistä tosi paljon. Sen lisäksi tottakai treenaan ihan salin puolellakin, mutta tanssitunnit vaan vie voiton.
Eihän kuitenkaan sitä nyt elämässä pidä päästä liian helpolla... Laihduttamisen ja työn etsimisen lisäksi kärsin myös suuresta epävarmuudesta erään muun asian takia. Mulla on vauvasta lähtien ollut atooppinen ihottuma, mutta aikuisiällä se ei ole mua vielä aikaisemmin estänyt elämästä. Kuitenkin nyt viimeiset 3-4 kuukautta mun iho on näyttänyt kyntensä. Oon saanu kutiavaa ihottumaa paikkoihin, joissa sitä ei oo koskaan ollut. Vaikka mulla on allergioita, niin en keksi, mikä olisi voinut aiheuttaa kaiken tän. Mulla on pian lääkäriaika ja toivon mukaan saan lähetteen ihotautilääkärille. Muutto pitkitti tätä asiaa todella paljon ja raavin itseni verille aamulla, päivällä, illalla tai yöllä. Kutitus iskee ihan milloin vain ja se raastaa mua henkisesti ja fyysisesti erittäin paljon. En tunne itseäni kauniiksi enkä halua lähteä ulos.
Mä odotan vieläkin sitä, että milloin mun elämä oikeesti alkaa. Sitä päivää, kun voin alkaa nauttia elämästä täysin sydämin. Mä oon löytänyt vierelleni ihmisen, joka tekee kaikkensa, jotta oisin onnellinen. Mutta en voi tehdä rakastani onnelliseksi ennen kuin itse olen onnellinen. Toivon vain, että kumpikaan meistä ei koskaan luovuta. Mä oon kuitenkin luvannut itselleni ja rakkaalleni, etten koskaan anna periksi. Itkeä saa ja pitää, mutta nauraa aion tässä elämässä kuitenkin enemmän.
On melkein surullista, etten oo ottanu melkein yhtään kuvia itsestäni pariin kuukauteen. Ennen tein sitä enemmän ja pidin siitä. Oon meikannu erittäin harvoin viime kuukausina. Iho on ollu naamastakin niin huonossa kunnossa, etten oo halunnut meikata. Voisin melkein väittää, että oon alkanu vihaamaan meikkiä. Vaikka mulla ei oo koskaan ollu hyvä iho kasvoissa, finnejä on aina yksi tai viisitoista. Oon suurimman osan ajasta punainen kuin tomaatti, mutta meikki vaan kuivattaa mun ihon kuin pesusieni. Se näyttää niin kamalalta. Joten tämän takia en ole ottanut kuviakaan. Tässä kuitenkin muutama.
