Mulla oli jo valmiiks haikee mieli, kun piti lähteä iltavuoroon töihin. Varsinkin kun luvassa oli ei-niin-odotettu paistovuoro. Aluksi kaikki oli ihan hyvin, kun sain apua mun ihanalta työkaverilta Anninalta. Mut sit jouduin jäämään yksin paistamaan ja hiljalleen se paniikkikin alkoi kehittyä.
Mutjoo. Paistovuorot ei oo mua varten. Se on niinku niiiin epäsosiaalinen työtilanne. Mun pää vaan räjähtää, kun joudun yksikseni panikoimaan siellä ja kun en halua mennä tyhmänä pyytämään apua keltään. En halua, että mun esimiehet pitää mua pikku kakarana, joka ei osaa mitään. Mä oon vaan ihan poikki 7,5h päivän jälkeen, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mun jalkoja särkee, koska oon seissy koko päivän ja tirautin tossa pari kyyneltäkin, kun kotiin pääsin. Hirveintä on se, että huomenna mulla on edessä lähes samanlainen päivä. Meen vaan myöhemmin töihin ja sen seurauksena pääsen myös myöhemmin kotiin. Mä oon niin stressaantunu ja masentunu samaan aikaan, että mun kahden viikon palkallinen loma tulee kyllä ihan tarpeen. Ja onneksi mulla on enää tää viikko ennen sitä.
Mutta mun ilokseni heti lomaviikkojen jälkeen mua odottaakin samanlaiset paistovuorot ja kaikki vielä iltavuoroja. Jos oon vielä järjissäni tän kesäloman jälkeen, niin se on ihme. Koska tää on vasta alkanu ja oon jo nyt valmis luovuttamaan. En tiiä, mistä revin mun kaikki voimat... Todennäkösesti joku päivä vaan luuhistun lattialle ja se oli siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti